Joskus kasvun näkymistä täytyy odottaa pidempään
Vuosi sitten kirjoitin blogissani, miten perheessämme on tapana tehdä kolmen sukupolven metsänistutusta kesän pahimmissa helteissä. Tänä vuonna kuusenistutus osuikin sitten vaihteeksi sadepäivälle.
Istutettava alue oli mätästetty etukäteen eli kaivinkone oli kääntänyt alueen mättäiksi.
Aamulla alkanut tihkusade muuttui päivän mittaan kunnon ropinaksi, metsä yhä märemmäksi ja mätästetyt alueet liejuisemmiksi. Mukana olleet 7- ja 4-vuotiaat lapsenlapset auttoivat etsimällä istutuskohtia, pudottamalla taimia pottiputkiin ja polkaisemalla putken vipua. Jonkun kerran jalka upposi ja jäi kiinni liejuun ja pikkumies lensi nenälleen mutaan. Loppupäivästä hän kompuroi jälleen kerran juurakkoisilla mättäillä ja totesi: ”Täällä on kyllä aika maastoista.”
Isompi miesväki ilmoitti, että ainoa kuiva kohta heissä olivat sukat, koska ne olivat saappaissa. Iltapäiväkahvit juotiin kuitenkin kuivassa paikassa – auton perävaunussa kuomun alla.
Illalla kun isä kantoi 4-vuotiasta kotona sänkyyn, tämän viimeiset sanat olivat:” Oon aika väsynyt. En jaksa enää istuttaa metsää. Istutin aika paljon.”
Seuraavana päivänä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Hyvin olivat taimet pystyssä ja uutta metsää kasvamassa pikkumiehelle. Ehkä hän aikuisena sitä kuusikkoa katsellessa muistaa, miten haastavissa olosuhteissa porukalla aherrettiin ja miten hyvä lopputulos vaivannäöstä oli. Hyvää oppia elämää ja työelämää varten!